Pitäisikö yhteiskunnan tehdä ihmisistä onnellisia? Syy, miksi muutosta halutaan ja toivotaan vaaleissa, on usein äänestäjän kannalta se, että kun tuo asia muuttuu niin minusta tulee onnellisempi. Osittain huonontuvaa äänestyskäyttäytymistä selittää ehkä se, että nyt kun eduskuntakin on ollut jo sata vuotta toiminnassa, eivätkä ihmiset vieläkään ole onnellisia, niin miksi he sitten äänestäisivät, kun he eivät muutoksista tule kuitenkaan onnellisemmiksi. Sinänsähän näin ajattelevat ihmiset ovat oikeassa, koska ei yhteiskunta tähtääkään tällä hetkellä ihmisten onnellisiksi tekemiseen. Havainnollistan tätä kuvitteellisellä yhteiskunnalla, jossa kaikki ovat onnellisia.
Onnellisuushan on tunne. Jonkinlainen aivojen olotila, joka saa ihmisen tuntemaan olonsa onnelliseksi. Tätä aivojen olotilaa haetaan esimerkiksi sillä, koko muukin kroppa raahataan kesämökille tai etelän aurinkoon. Kuitenkin kyse on aivoista, eikä siitä kesämökistä tai etelän auringosta.
Aivot on mahdollista saada tähän olotilaan myös aineilla tai teknologialla. Jotkut aineet saavat ihmisen tuntemaan itsensä onnelliseksi. Myös aivojen tunnetiloja voidaan, pienten säätöjen jälkeen, hallita kaukosäätimellä. Miksi raahata itsensä jonnekin tai tehdä jotakin, kun jotain ainetta ottamalla voi tulla onnelliseksi?
Tässä yhteiskunnassa siis kaikki ihmiset ovat koko ajan onnellisia, koska elintoimintojensa ylläpitämisen lisäksi he ottavat myös ainetta, joka laittaa heidän aivonsa aina onnellisuuden tilaan joistakin biologisista syistä. Kun on saatu ruokaa, ei tarvitse tehdä mitään, maata vaan ja olla onnellinen. Taloja ei viitsitä rakentaa, koska mitä väliä vaikka vähän kastuisikin sateessa. Jos tuleekin vähän nälkä, niin mikäs siinä. Vaikka olisikin ihan likainen ja haisisi kaamealta, niin mitä väliä. Paras kaveri kuoli tänään, mutta silti ollaan onnellisia. He eivät tiedä mitään mistään maan ja taivaan väliltä, eivät sitä, että maa on pyöreä tai että he polveutuvat apinoista tai kuinka eduskunta säätää lakinsa. Viime yönä ei saanut unta selkävaivoilta, mutta ei se mitään, ollaan silti onnellisia. Ei tarvitse tehdä mitään, kun ollaan kuitenkin koko ajan onnellisia.
Yhteisön kansallislaulu on:
http://www.youtube.com/watch?v=l9K4BKkLaCI
Tässä yhteiskunnassa tosin ilmenee aina silloin tällöin poikkeusyksilöitä. He haluavat tehdä ja saavuttaa jotain. Tällöin he eivät ota ainetta, vaan esimerkiksi rakentavat talon itselleen, jolloin he eivät kastu. He peseytyvät ja alkavat näyttämään siisteiltä. He tietävät, että on olemassa sitä ja tätä. He hautaavat kuolleen ystävänsä ja pitävät tälle jonkinlaiset hienot rituaalit. He rakentavat itselleen patsaita ja muita taideteoksia ja kehittävät kulttuurin. He rehkivät rakentaakseen itselleen parempaa elämää. Poikkeusyksilöt halveksivat onnellisen yhteisön jäseniä, koska nämä ovat poikkeusyksilöiden mielestä saamattomia, likaisia ja typeriä.
Kuitenkaan poikkeusyksilöt eivät ole onnellisia. Ystävän kuollessa he ovat surullisia. Tyytymättömyys omaan omaisuuteen ja elämän vaikeuteen tekee onnettomaksi. Heille tulee ulkonäköpaineita. Poikkeusyksilöt siirtävät mielihyvän lähteitä sivuun ja ajattelevat, että kyllä sitten joku päivä on aikaa olla onnellinen, kunhan ensin saan tämän ja tämän tehdyksi tai hankituksi. Poikkeusyksilöt eivät löydä onnea yhteisönsä ulkopuolelta. Poikkeusyksilöt raatavat ja raatavat onnensa eteen eläen loppujen lopuksi kärsivän elämän.
Kaikesta siitä huolimatta, kuinka kurjilta onnellisen yhteisön ihmiset ovat, ovat he onnellisempia kuin poikkeusyksilöiden yhteiskunnan jäsenet, joilla sentään on kaikkea, mutta ei onnea.
(Tässä jutussa ei sitten ollut mitään viittauksia päihdeainepolitiikkaan. Olen itse absolutisti.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti